RUSKAN RIPPEITÄ ÄKÄSLOMPOLON YMPÄRISTÖSSÄ
Julkaistu To. 15.10.2020, muokattu Su. 18.10.2020
Päivä:
Retkikohde:
Vietimme viikon 40. retkeillen päivittäin Yllästunturin ympäristössä. Majapaikkamme sijaitsi Kesänkijärven lähistöllä tuntureiden kainalossa. Tarkempia retkisuunnitelmia emme tehneet vaan liikuimme kulloisenkin säätilan ja tuntemustemme mukaan.
Sunnuntaina oli luvassa selkeää säätä, joten halusimme nousta paikkaan, mistä avautuisi mahdollisimman laajat näkymät, siispä tavoitteeksi Pallastunturit. Matkalla sinne piti tietysti pysähtyä katsomaan ja kuvaamaan yhtä kansallismaisemaamme, mistä Pallastunturin kerot näkyvät Särkijärven takaa.
Jo tässä vaiheessa havaitsimme, että emme olleet ainoita kulkijoita, vaikka jo varsinaiset ruskaviikot olivat takanapäin. Pallaksella tutustuimme luontokeskukseen, mikä oli viimeistä viikonloppua auki ennen talvikautta. Nousimme hitaasti viitoitettua Pallas - Hetta reittiä ylöspäin lueskellen matkan varrelle sattuvia luontopolkuopasteita. Monin paikoin mustikan- ja juolukanvarvut olivat hienossa ruskan väreissä, jossain näkyi myös kirkkaan punaisia riekonmarja kasvustoja. Sen sijaan tunturikoivut olivat jo pudottaneet lehtensä, mutta pihlajissa oli sitäkin värikkäämpi väriloiste. Harrin kanssa jäimme kuitenkin Pyhäkeron rinteelle huilimaan ja valmistamaan muille Taivaskeron valloittajille lounasta. Aterian jälkeen palailimme luontokeskukseen kerojen välissä virtaavaa puroa seuraten.
Kerran vielä kävimme luontokeskuksessa ja lähdimme sitten ajamaan Pallasjärven etelärannan Punaiselle hiekalle. Ja vielä kerran oli todettava, että emme olleet ainoita retkeläisiä.
Seuraava aamu oli pilvinen ja sumuinen, ei kuitenkaan satanut. Lähistöllä sijaitsevat Kuerlinkat, seitakivi ja Pakasaivo kiinnostivat meitä. Kuerlinkat ovat Kuerjoen alajuoksulla sijaitsevat putoukset, missä tiedetään entisinä aikoina pyydystetyn taimenia pajunvitsaksista punotuilla konteilla. Kuerlinkoissa on kaksi suurempaa putousta, ylempi on n. 3 metrin korkuinen. Joessa on aiemmin myös uitettu tukkeja, mistä kertoivat rannoille rakennetut otvitusten jäänteet sekä paikoin joesta nostetut kivet sekä alemman kosken kohdalle kallioon hakatut nimikirjoitukset ja vuosiluvut.
Pakasaivolle johtavan tien läheisyydessä oli laakea isokokoinen seitakivi, mitä pysähdyimme ihmettelemään. Siitä jatkoimme pari kilometriä vielä eteenpäin tullaksemme Pakasaivon parkkipaikalle. Pakasaivo on reilun kilometrin pituinen kapea rotkojärvi, syvyyttä sillä kerrottiin olevan jopa 60 metriä. Saivo tarkoittaa kaksipohjaisuutta eli siellä alakerrassa on tuonpuoleinen, mitä kaikkea siellä sitten uskottiin olevankaan. Se kuitenkin tiedetään, että järven vesi pohjakerroksissa on varsin rikkipitoista. Pakasaivoa ei siis syyttä kutsuta myös Lapin helvetiksi.
Yllästunturin oma luontokeskus Kellokas on sinänsä jo tutustumisen arvoinen retkikohde. Tutustuimme sen moniin näyttelyihin ja katsoimme revontulista kertovan videoesityksen.
Kellokkaan nurkalta lähti Varkaankurun kiertävä luontopolku, mitä lähdimme kiertämään sumuisessa säässä. Varkaankuru itsessään oli hyvin vaikuttava vanhoine suurine kuusineen vieressä solisevan puron ansiosta. Paikka paikoin etenkin vanhojen raitojen kohdalla ilman täytti vieno miellyttävä tuoksu, minkä arvelimme johtuvan mahdollisesti harvinaisesta raidan tuoksukäävästä. Samanlaisia tuoksuelämyksiä koimme myös Tuomikurussa ja noustessamme Aakenustunturille. Varkaankurun kodan vieressä oli pieni koski ja sen alla pieni lompolo.
Emme kuitenkaan pysähtyneet kodalle vaan lähdimme nousemaan kohti Kellostapulin huippua. Paikoin rinne oli varsin rakkainen, mutta huippu kuitenkin saavutettiin ja löytyipä huipun kivikasasta myös geokätkö. Muutamina hetkinä näimme hieman ympäröiviä maisemia, valtaosan huiputusretkestämme olimme pilviharson sisällä. Paljakalta laskeuduttuamme pysähdyimme suojaiseen metsärinteeseen, missä trangialla teimme lounaan. Seuraksi saimme kuukkeleita.
Aakenustunturia valloitettaessa ilma oli entistä sumuisempi. Nousimme Pyhäjärven parkkipaikalta kuitenkin tunturin paljakalle. Siellä totesimme, ettei ainakaan maisemien takia kannattanut enää nousta ylemmäs ja yksittäisen kuusiryppään suojissa evästelimme. Talkoilla kerättiin litran verran kaarnikoita l. pohjan variksenmarjaa illan jälkiruokaherkkua varten.
Saimme tutuilta kuulla, että Ylläksen Keskisen laen itäpuolella olevan Tuomikurun reitin varrella on mahdollisesti parhaat maaruska-alueet. Ajelimme Ylläsjärven puolelle ja gondolihissiaseman nurkilta lähdimme kiertämään reittiä. Ohitimme uuden vasta rakennetun Kahvikeitaan ja lähestyimme itä-länsi suunnassa sijaitsevaa Tuomikurua.
Vanha lähteikköinen järeä kuusikko oli todella vaikuttava kokemus. Eipä olisi uskonut, että tunturin rinteessä voi kasvaa niin kookkaita ja pitkiä puuyksilöitä. Tuomikurun kodalle johti Ylläsjärveltä maastopyöräreitti ja pyöräilijöitä todella riitti. Sumuisessa säässä kodan pihalla pidimme lounastauon. Pyöräreittiä pitkin palailimme takaisin Ylläsjärven suuntaan ja toden totta, varmaan parhaat ja laajimmat maaruska-alueet olivat molemmin puolin reitin varrella.
Perjantaina emme ajaneet autolla minnekään, vaan heitimme majapaikassamme reput selkään ja lähdimme kävelemään Kesänkijärven rantaa seuraten kohti Pirunkurua. Monien hengähdystaukojen jäkeen olimme nousseet rakkakivikkoisen Pirunkurun huipulle ja jatkoimme Kesänkitunturin yli kohti Tahkokurun kotaa. Teimme kotaan tulet ja nautimme siellä eväämme. Vähän tukevamman ruuan teimme sitten palattuamme majapaikkaamme. Ilta meni sitten siivouspuuhissa, lautapelejä pelatessa, ristikoita täyttäessä ja kirjoja lueskellessa. Joka ilta lämmitettiin mökin sauna. Viikko noissa maisemissa meni tosi nopeasti ja paljon jäi kyllä maisemia näkemättä sumuisen sään takia. Harmi vaan, että meiltä tuonne kohteeseen on noin 900 kilometriä matkaa.
Teksti: Pekka Ahokas