Huhtikuun lopun retki Lahteen ja Hollolaan

Päivä: 

Su. 23.4.2017

Retkikohde: 

Lahti ja Hollola

Talvisessa Lahden kirjaston tiedotustilaisuudessa saimme aimo annoksen tietoutta Lahden ympäristön luontokohteista. Niistä valitsimme kevätretkikohteiksemme Merrasjärven ja Pesäkallion luonnonsuojelualueen Lahdesta ja Pirunpesän Hollollasta. Kevät oli edennyt verkkaisesti. Hiihtolatuina käytetyillä reiteillä oli vielä paikoin jäätä, mutta muuten purot solisivat ja metsät olivat ilman talvista lumipeitettä.

Heti Merrasjärven uimarannan parkkipaikalta lähtiessä meitä  tervehtivät sinivuokot lämpimässä etelärinteessä. Suuntasimme itään kohti Takkulan golfkenttää. Itse Pesäkallio jäi polkumme eteläpuolelle. Alueen metsä oli pääosin vanhaa kuusikkoa, missä puiden pituus pisti silmään. Toki kallioalueet olivat sitten valoisampia männiköitä tai sekametsiä. Muurahaiset olivat jo heränneet pesissä, mihin auringon lämpö sattui osumaan. Musta- ja laulurastaat lauloivat, tiaisparvia oli liikkeellä, jossain nakutti käpytikka. Ylitimme pienen mäntyä kasvavan suonotkon - Puusuon. Takkulan omakotitaloalue tuli polkumme varteen ja pian olimme metsäisellä saiholla kahden golfväylän välissä. Kaarsimme takaisin länttä kohti Sydämensuon laitaa myöten. Eräs retkeilijäpariskunta kertoi meille poluista, mitä ei ollut karttaan merkitty. Emme kuitenkaan lähteneet heidän mukaansa vaan poikkesimme hiihtolatupohjalta vasta hetken päästä. Olimme nyt vasta metsäisellä polulla keskellä luonnonsuojelualuetta. Polku seuraili kalliojyrkännettä, missä muutamissa kohdissa oli vielä melko paksusti talvista paannejäätä. Polku johdatti meidät takaisin lähelle autojamme, matkaa tälle lämmittelylle tuli reilut viisi kilometriä.

Autoilla siirryimme Lahden keskustan kautta Vesijärven rantakadulle, mitä pitkin siirryimme Jalkarannan kautta Hollolan Messilään. Vesijärvi oli jo  vapautunut jääpeitteestä, mutta veneitä siellä  ei vielä näkynyt.  Messilän ja Salpakankaan puolivälissä oli seuraava kohteemme Hollolan Pirunpesä. Patikkamatka autoilta kohteellemme oli vajaa kilometri. Kuljimme taas talvista hiihtoreittiä myöten, tosin samansuuntaisia polkuja näytti kulkevan metsässä useampiakin. Metsä oli varsin vanhaa kuusikkoa ja erityisen runsaana esiintyvä luppo tuli jokaiselta havaituksi. Itse retkikohteemme tuli varsin yllättäen vastaan. Maasto laskeutui ja edessämme oli pieni vetinen ja jäinen lammikko ja sen takana ja sivustoilla 5 - 10 metriä korkeat kalliot ja takana kapea rakkakivikon täyttämä kapea sola. Karut  kalliot kasvoivat männikköä. Retkemme ainut virallinen tulipaikka oli täällä. Siksi pysähdyimme muiden retkeilijöiden seuraksi paistelemaan omat eväsmakkaramme ja nauttimaan muut eväämme. Kiipesimme sitten vielä katselemaan kohdetta ylempää kallion päältä. Männyt olivat tosi vanhoja, osin kilpikaarnaisia ja osalla pituuskasvu oli loppunut kokonaan ja latva oli haaroittunut sivulle sojottaviksi oksiksi. Tämä Pirunpesän alue on kyllä näkemisen arvoinen ja tunne siellä oli kuin olisi ollut melkoisesti pohjoisempana. Alue sopii mainiosti myös lapsiperheille retkikohteeksi, raittaiden kanssa sinne on helppo mennä, mutta suosittelen ottamaan omat polttopuut mukaan, sillä puuvaja ammotti kyllä tyhjyyttään.

Teksti ja kuvat: Pekka Ahokas

Tagit: 

 

Lajiesittely