Sunnuntaiaamuna kokoonnuimme Heinlahden leirikeskuksen parkkipaikalle, asettelimme lumikengät jalkoihimme, heilautimme reput selkäämme ja suuntasimme Kymijoen lahdekkeen takana olevaa kalliota kohden. Rannan huurteiset puut pistivät heti silmään ja niistä oli saatava kuvia retkimuistoiksi.

Rantakallion takana oli muutaman vuoden takainen hakkuuaukko, missä nuoret terhakat kuusentaimet ulottuivat jo hangen yläpuolelle. Hanki kantoi ja kimalteli kauniisti jääkiteineen. Hangella oli myös paljon eläinten jälkiä: muutamia myyrien, mutta paljon lumikon, jänisten, pyyn ja myöskin hirvien jälkiä ja jätöksiä. Suuren haapa säästöpuun tyveltä yritimme etsiä liito-oravan papanoita niitä kuitenkaan löytämättä. Matka jatkui ja tulimme pienelle hiekkarantaiselle laguunille. Kesällä paikka on veneilijöiden tiedossa. Sulasalmen avoin virta alkoi niiltä kohdin ja Sikopesiäisen saari näkyi hyvin Jokuenlahden suuntaan.

Täältä suuntasimme Kymijoen suunnassa itään kiertäen rannan omakotitalot ja kesäasunnot. Määränpäänä oli yksityinen laavu, minkä käyttöön olimme saaneet maanomistajan luvan. Kahvi ja makkaratulet saimme tehtyä puuvarastosta otetuista haloista ja pian oli nokipannukahvi valmista eväiden kyytipojaksi. Aurinko paistoi ja ilma oli varsin keväistä, rantakalliolla ja rannan tuntumassa oli jo pälvipaikkoja lumesta.

Vajaan tunnin tauon jälkeen asetteilimme lumikengät taas jalkoihimme ja suuntasimme kulkumme autojamme kohti. Kuljimme talvella käyttämätöntä tiepohjaa myöten ja totesimme lumen jo alkavan takertua lumikenkien pohjiin, sen verran oli ilma lämmennyt lähdöstämme. Saavuimme lopulta metsän läpi Heinlahden tielle, missä riisuimme lumikengät ja kävelimme ne käsissämme loppumatkan autoillemme. Kun tietä kulkee tien on vanki, vapaa vain on umpihanki.

Teksti Pekka Ahokas, kuvat Pekka Ahokas ja Lassi Seppälä