Vuosi sitten samoihin aikoihin tammikuuta puurustimme puolimetrisessä hangessa lumikengin Kivirapulla Niinimäessä. Nyt tallasimme Saaraisten maisemissa patikoiden. Lunta oli maassa muutama sentti loihtimassa maiseman valoisemmaksi.

Kokoonnuimme perinteisesti Kausalan torille, missä täytimme autot ja suuntasimme auringonnousun aikaan kohti tavoitettamme. Ilmassa oli paljon jääkiteitä, joten auringon valo nousi korkeana pylväänä horisontin yläpuolelle. Oli se upeaa katseltavaa matkamme aikana. Retkikohteemme oli Kaalijoki ja Taasianjoki eikä matka Kausalasta ollut kuin kymmenkunta kilometriä.

Parkkeerasimme automme vanhalle laanipaikalle, mistä suuntasimme kulkumme ensiksi Kaalijoen varteen katsomaan Lamminkoskea. Paikka on nimensä mukaisesti pieni kallion välistä tuleva koski, jonka alapuolella muutamaa metriä alempana on pieni lampi. Koski oli tietysti valtaosaltaan jäässä, mutta jään läpi kuului veden mouruaminen. Loppuvuoden ja ihan alkuvuoden runsaiden vesisateiden takia Kaalijoki oli tulvinut ja kaikkialla joen varressa pajukossa riippui jääpuikkoja ja erinäköisiä jäämuodostelmia. Matka jatkui hieman ylempänä Kaalijoen uomasta. Monin paikoin vesi oli syövyttänyt jokea kohti laskevia uomia. Metsässä oli näkyvissä selvät vanhan viljelysmaan sarkaojat. Pian edessämme oli myöskin uudempi viljelysmaa, mihin oli istutettu kohta ensiharvennustaan odottava kuusikko. Emme kuitenkaan sukeltaneet sinne, vaan käännyimme kohti Iitin ja Kouvolan välistä rajaa - Taasianjokea. Joki mutkitteli uomassaan muutaman metrin levyisenä. Vesi oli sielläkin ollut reilun metrin korkeammalla, mitä todistivat rantapenkassa ja puissa näkyvät jääkannen rippeet. Sulapaikassa oli saukko tepastellut ja jättänyt omat jälkensä.

Rantapenkan metsä oli varsin tiheää mutta joen rannassa oli muutamia tasaisempia ja avoimempia pikku niittyjä. Valtaosa rantamaisemasta on yksityisten omistamaa maata, mutta alueella on myöskin valtion ostamia alueita luonnonsuojelutarkoitukseen. Nämä seuduthan ovat tulleet kuuluisiksi Suomen ainutlaatuisesta taponlehti kasvustostaan. Evästelypaikkamme kohdalla havaitsimme tätä ikivihreää kasvia. Nokipannukahvien ja makkaranpaiston merkeissä vierähtää helposti tunti. Siinä on aikaa turista ja kertoa toisilleen varsin syvällisiäkin asioita.

Nuotion hiipuminen ja vilunväristykset pakottivat kuitenkin jatkamaan matkaa. Olimme varsin vanhassa kuusikossa, missä kirjanpainajat ja eri suunnista puhaltaneet myrskyt olivat saaneet tuhoa aikaiseksi. Tässä tapauksessa tuhot saavat jäädä luonnon hoitamiksi, sillä olimme luonnonsuojelualueella. Pian saavutimme metsätien, mitä pitkin tulimme autoillemme. Tämäkin nurkka kotiseutuamme tuli tutkituksi.

Teksti: Pekka Ahokas, kuvat: Pekka Ahokas ja Harri Forsgren