Jo toistamiseen suuntasimme tänä kesänä Nastolan maastoihin, patikkaretkemme oli tavallaan jatkoa kesän melontaretkellemme. Lähtöpaikkamme oli Kukkasjoen sillan pielessä, missä kävimme kanooteilla kääntymässä Pajulahdesta alkaneella melontaretkellämme.

Entisen kesäsiirtolan parkkipaikalta suuntasimme pohjoiseen kohti Kalliojärveä. Jo heti reitin alussa oli alueen kartta ja opasviittoja. Kuljimme ensiksi kohti Seelammia. Sinne on myös tieyhteys Pajulahden urheiluopistolta. Lammen ympäri on rakennettu pitkospuut ja tieltä laavulle johtavalle välille oli rakennettu pyörätuolilla kuljettava polkuyhteys. Laavulla oli kolmen miehen porukka. He olivat olleet yötä laavulla ja kertoivat viettävänsä myös seuraavan yön siellä. Myös muita retkeläisiä tuli paikalle.

Hetken tauon jälkeen jatkoimme kulkua Kilpasen itäpuolta kulkevaa polkua pitkin. Kilpanen on majavien asuttama järvi. Ne olivat padonneet laskuojan ja saaneet veden nousemaan sillä seurauksella, että metsää oli kuollut pystyyn matalammista kohdista. Puuluurangot törröttivät vielä monin paikoin pystyssä. Myös majavien pesärakennelma näkyi järven länsirannalla. Kilpasen ohitettuamme tulimme Kalliojärven eteläpäähän johtavalle metsätielle. Kuljimme sitä hetken ja käännyimme Mustavuoren harjannetta  kulkevalle polulle, mikä johdatti meidät Kalliojärven laavulle sopivasti lounasaikaan. Nuotio oli jo valmiina edellisiltä retkeläisiltä, lisäsimme siihen vain puita ja aloimme nauttia eväistämme. Muutamat meistä pyrähtivät uimaan. Lisää retkeilijöitä saapui laavulle.

Noin tunnin tauon jälkeen jatkoimme länteen kohti metsätietä, mitä pitkin palailimme Kilpasen länsipuolta kulkevalle polulle. Saimme vielä kerran ihastella majavien aikaansaannoksia, pystyynkuolleita puita ja talttahampailla kaadettuja haapoja.

Seuraava näyttävä kohde oli Kinnankoski, varsin kivinen ja jyrkästi putoava lasku-uoma. Voi vain kuvitella millaista paikalla olisi olla keväällä lumien sulaessa. Kinnankosken ympärillä oli runsaasti suuria puita, erityisesti paksu mänty polun varressa sai monta halausta.

Pian oli edssämme tuttu polkujen risteys. Siitä palailimme puolitoista kilometriä autoillemme. Lapakiston poluilla liikkui paljon meidän patikoitsijoiden lisäksi myös maastopyöräilijöitä. Näissä tunnelmissa vietimme Suomen Ladun yhdessä retkelle päivän kuin myöskin Suomen luonnon päivän.

Teksti: Pekka Ahokas, kuvat: Harri Forsgren ja Pekka Ahokas